Aamulla poika saapui tosiaankin reippaana töihin, eli toipui eilisestä kohtauksesta, oli kuulemma makoillut useita tunteja parin diapamin voimalla sairaalassa ja kotiutunut illalla. Meillä kaikilla oli kohtuullinen fiilis, puhuttiin vielä keskenämme tilanteesta, kerroin puhelusta siskon kanssa. Ainakin itse sain omaan suhtautumiseeni rohkasua, nuo alkoholistipoloiset tarvii tukea ja ohjelmaa päiviksi, toimettomuus saa tarttumaan pulloon. Uskon ja toivon  itse saaneeni rohkeutta ja vahvistusta kokemuksesta. Sympatiat on pojan puolella.

Mulla on niin kovin hyvä fiilis nykyään töissä, melkein mikään ei ärsytä. Osaksi iloisuuteni varmasti johtuu tästä blogista ja siitä että vihdoin teen sitä mitä oon aina halunnu, eli kirjotan, osaksi ehkäpä ihan muusta... Vuosia sitten kävin puolisen vuotta terapiassa, kun mieli ei pystyny enää käsittelemään mm. töissä tapahtuneita uhkaamisia (hih, se vähemmistökansa you know...). Yksityiselämässäkin oli niihin aikoihin ollu paha omiin lapsiin kohdistuva  uhkaustilanne, sekin periaattessa oli täysin sivullisen ihmisen mielen sairautta, eli mulla ja lapsilla ei ollu varsinaisesti osaa niihin asioihin, mutta valitettavasti kun satut väärään aikaan väärässä paikassa väärien ihmisten kanssa tekemisiin... kohtaloa kait tai jotain. Joka tapauksessa siellä terapiassa se ihminen omien sanojensa mukaan lumoutuneena kuunteli mun höpinöitä, kehu minuu verbaalisesti lahjakkaaks ja kehotti kirjottamaan esim päiväkirjaa... silloin se juttu ei avautunu mulle, ajattelin et kunhan lämpimikseen puhuu... tyyliin terapeutin kait niinku kuuluukin kehuu.. No nyt kirjotan, kirjotan ja nautin ja teen tätä niin antaumuksella... silloin kun on fiilis. Väkisin en ala mitää tarinaa kehittään ja kiva jos lukijoita on.

Tänää oli taas (hassu) tilanne töissä... oikeesti niitä mun vakkarilemppariasiakkaita oli useita samaan aikaan asioimassa, ja ne oli KAIKKI just niitä jotka on sanonu ettei muitten kun mun kans haluis ees asioida.. kauheen ällöö tässä tällästä kehuu, mut pliis hihittäkää mun kanssa...