Kiitos ystävät, ihania vastauksia mun ystävänikirjaan ootte kirjoittaneet! Hopihopi, lisää ystäviä mahtuu! Lupaan myöhemmin kommentoida kirjoituksia ja vastailla kiperiin kysymyksiinne.

Eilen olin niin sateen lumoissa että! Miten se on niin, että minä herään henkiin synkkinä päivinä, touhuan ja puksutan. Leipasin mustikkapiirakkaa jopa!

Soitin aamulla terveyskeskukseen, oman alueen avustajalle. Kerroin käyneeni pojan kanssa torstaina päivystyksessä. Se muisti heti! Kysyi, että oliko se, se meijän polkupyöräpoika! Kiva tunne tuli siitä, että se muisti, vaikka käytii sen juttusilla vaan ilmoittautumassa. Avustaja luki koneelta lääkärin maininnasta, että haluaa itse olla paikalla, mikäli poika tulee uudestaan kipeää kättänsä näyttämään. Tiettekö miten hyvä mieli tuli, kaiken kiireen, stressin, painostuksen, arvostelun jne kohteena oleva terveyskeskuslääkäri, paitsi että tutki erittäin huolellisesti, myös välitti potilaasta ja oli kiinnostunut asioiden etenemisestä! Oikeesti siis inhimillisyyttä on olemassa. Soitin pojan opettajalle ja ilmoitin hakevani lapsen puolilta päivin. Kävinkin hakemassa, muttei koskaan terveyskeskukseen asti menty ei. Kysyin nimittäin automatkalla, että onko se käsi vielä kovin kipeä, mutta vastaus oli ettei enää juurikaan ollut. Avattiin käsi paketista ja varmistettiin asia, turvotus oli melkein kokonaan laskenu.  Se oli itekkin sitä mieltä, että paranemaan päin se on , varmistettuaan ensin, ettei enää pariksi tunniksi tarvii kouluun mennä takaisin. Ovela äijä, ihmettelin nopeaa paranemista, mutta siihenkin selvisi syy. Se oli nimittäin ilmoittautunu osallistuvansa koulun yleisurheilukilpailupäivänä, joka on tulevana perjantaina, kuulantyöntöön! Haluaa ehdottomasti osallistua. Mun mielestä se käsi ei todellakaan ole niin kunnossa vielä, mutta katotaan nyt perjantaihin.

Hammaslääkäriin menin itse sitten puoli kaks. Pääsin sisälle tasan puolelta ja ulkona olin viisi yli! Lääkäri vilkaisi ja totesi leikkaustarpeen. Siihen meni minuutti. Kolme minuuttia meni tietojen tarkistukseen ja ohjeisiin. Minuutti meni siihen kun lääkäri epäili allergisuuttani ibuprofeiinille. Sanoin saavani kiusallisia oireita esim buranasta, nielun turpoamista ja limakalvojen haavautumista. Vielä se kysyi, että olenko varma, jos olenkin allerginen jollekin puoliminuuttiakestävälle sanalle josta ymmärsin vaan puolivälissä kuuluvan sanan "anti". Otin ilmeeksi "silmät sivulle yläviistoon", jolloin lääkäri sanoi että no, ehkä "me" jotenkin kestämme kivun muilla lääkkeillä! Kovin lupaavaa, huoh!

Kotona poika oli ihmeissään kun palasin takaisin niin nopeasti.

- Moi, sattuko sinuun?

-Ei, ei ne mitää tehny, lääkäri katto vaan suuhun ja totes leikkaustarpeen.

-Joo, mut kun niillä saattaa olla niin pistävä se katsekin!

 

Jännitys laukesi huutonauruun!

Töissä oli huomattavan hiljaista taas. Tein kaksi puhelinkauppaa (yksi sohva ja tv-taso), möin yhden tarjottimen ja varmaan kymmenen niitä sikahalpoja jalkalamppuja. Siinä kaikki, johdin päivän myynneissäkin sitäpaitsi! Ei ihme, että joku pitää vähentää! Se tv-tasoasiakas oli käynny siellä toisessa myymälässä ja kerto saaneensa niin huonoa kohtelua, että katui ikinä sinne menemistä. Niinpä, pitääkö mun mennä sinne vai osaamaan? Hih, vitsivitsi.

Poika soitti koulun jälkeen mulle töihin.

-Mitä oot äiti mieltä kilpatanssiharrastuksesta?

-No tota, kylhän mie tanssimisesta tykkään, mitäs sulla oli mielessä?

-Jes, kiitti äiti oot paras!

Naps puhelu poikki.

Tyttö soitti useamman kerran iltapäivällä. Halusi mennä tyttökaverinsa kanssa uimaan kaupungin hallille, pyörillä. En edes osaa sanoa miksi kielsin, mutta kielsin kuitenkin. Ovela likka odotti, että isäpuoli tulee töistä ja pyysi siltä luvan, rahaakin vielä. Mies anto luvan ja rahan. Tyttö soitti mulle viideltä.

-Äiti! Minäpä oon täälä uimahallissa eikä sille enää voi mitää!

-Minkä takia?

-Isäpuoli (siis nimi) anto luvan ja rahaa! Tiijän että tästä keskustellaa illalla, mitäs sitte, anna vaikka kuukaus kotiarestii, miäenvälitä!

Naps puhelu poikki.

Hmm... tuosta se sitten alkaa vai?