Voe plösis. Mies ilmotti, että auto pitäs katastaa. Eikä kuulemma mene edes läpi, mut haluaa ensin tietää oikeet viat, enneku sotkee käet kyynäriä myöten rasvaa. Kivakiva. Se on miehen auto, mulla on semmonen sporttisempi pieni punainen. Tosin mies ajaa sillä ja miä tuolla kaarinalla. Meillä molemmat autot on peruja viime vuosituhannelta. Oispa kanttia ostaa uusi auto. Tai kaks, siis rahaa ja kanttia. Tai siis rahaa.

Mulle kävi tänää pieni kömmähdys. Kävin tupsulla ulkona ja kuinkas ollakaan se tipahti käsistä puisten portaitten raosta sinne väliin, puun päälle. Ruiskasin vettä perään ja rupesin jänskäämään, josko uskallan miehelle tunnustaa. Se kun on semmonen hysteerikko kun tulesta puhutaa. Tai tulipaloista. Lisäks kun myö olla niinkö lopetettu tuo polttaminen, köh öh.

Uskalsin tunnustaa kun se käväs kahvilla. Ei se pahasti suuttunu. Kerran vuosia sitten mulle kävi pahempi moka. Ei siinä, ettäkö se olis paha tai pelkäisin sitä, en vaan jaksa aina kuunnella sen mäkätystä. Ajelin nimittäin sen melkosen uudella volvolla siihen aikaan. Uus niinkö meijän kantilta, ehkä viis vuotta vanha tai jotain. Oli mulla omakin auto, vanhempi ja pienempi. Se kun on semmonen hysteerikkö autolla ajamisestakin. Halus lapsien takia mulla olevan isompi käytössä. Siihen aikaan asuttiin semmosessa luhtitalossa, jossa oli parkkipaikka (epävirallinen) siinä talon ulko-oven edessä. Parkkipaikan takana oli korkea kivetys. Lupasin lapsille jäätelöä, joten pakkauduimme autoon ja starttasin. Mitä lie siinä varmaan radiota rapsasin kun laitoin pakin päälle ja polkasin. Samperi, se auto ikäänkuin pomppasi sen kivetyksen päälle. Olin silmät selällään hetken ja haukoin henkeä. Ei siinä muuta kuin ykkönen silmään ja kaasu pohjaan. Eh. Auto tippu kivetykseltä ja ampaisi eteenpäin. Jarru päälle ja ratti vinoon, kaasu pohjaan ja karkuun. Kaupan pihalla vilkaisin auton taakse. Kih. Takapuskuri roikkui toiselta puolen melkein maassa. Jäätelöstä viis. Kotiin vauhdilla. Ajatuksena pää peitonalle piiloon. Sisälle pääsin ja kuulin kuinka auto ajo pihaan. Mies tuli kotiin. Tempaisin lapset sydän kurkussa ja vielä koiratkin mukaan, vannotin penskoille, ettei kerro miehelle mitään autosta. Yritä nyt sitten siinä. Miirumaaru avasi jo suunsa ja meinasi möläyttää, minä vaan tiuskahdin päälle että moi, myö mennää mettään.

Haahuilin lähimettässä niska kyyryssä. Mahaa koski ja itketti. Hetken päästä mies soitti ja ilmoitti autosta. Olin kuin en olis ollukkaa. Se meinas jo poliisille soittaa, kyseli ja tivaili tiedänkö jotain. Kielsin systemaattisesti kaiken. Mies höpötti omiaan ja vielä lopuks kysy, että olinko ajannu sillä johonki päin, se sano että nyt sanot jos oot. Miä vinkasin että oon. Sillai hiljaa.

Ei se suuttunu silloinkaan. Voi sitä tunnustamisen riemua, itkukin tuli, helpotuksesta. Siksi elän nykyään tätä elämää niin, että avaan heti suuni, jos on vähänkään aihetta. Tunnustaminen sattuu huomattavasti vähemmän kuin salailu. Niin se on.