Ihan säälittää ne ihmiset, jotka ei tätä blogimaailmaa tunne! Aivan mahtava fiilis kun tuntee komppaukset ja peukutukset selkäytimessä asti. Kiitos teille lukijat, tutut ja tuntemattomat!

Eilen jäi postaamatta, niin jännittyny oli fiilis. Kävin shoppailemassa vaatteita ja hiusvärinkin ostin. Pakko oli olla ilta touhukkaana, paikallani ei voinnu istua. Ihan uusi piirre minussa, olen jännittäjä! Vai johtuuko se tilanteesta, haluan jotain niin kovasti.

Jännitystä vielä ystävät, kerron ensin eilisestä.

Päätin heti aamulla soittaa tj:lle. Halusin selittää tilanteen, vaivasi yks juttu. Olin nimittäin laittanu sen suosittelijaksi siihen hakemukseen kysymättä lupaa ensin. Kun kutsu tuli haastatteluun, muistin asian. Tj suhtautu asiaan vähän oudosti. Luulin, että se kannustais ja olis iloinen, tilanne kun on mikä on. Se kuitenkin oli kovin vaisu, semmonen jännä. Se sano, että kiitos kun soitit, ilman muuta vastaan jos kysytään. Pyysin anteeksi, etten ollu kysyny lupaa, mutta se sano ettei haittaa. Äänensävy oli jotenkin yllättyny. Ihan tuli tunne, kuin se ei olis välttämättä nyt aivan hyväkään asia, että minä lähtisin pois. Vaikee sanoo, kun ei tiedä. Ehkä vaan kuvittelin. Myymäläpäällikölle en, enkä sen äidille halunnu vielä kertoo asiasta. Ne huomas sen puhelun, muttei tietäny mitä asia koskee. Yrittivät Viikingiltä ja Tirpalta kysellä, muttei ne tietenkään olleet tietävinäänkään.

Tänä aamuna meinas vatsa tehdä tepposet. Ramppasin sen miljoona kertaa vessassa, jännityksestä. Päätin vielä aamulla ennen lähtöä sinne haastatteluun kurvata kaupunkiin, ostamaan yhden nahkatakin, mitä edellisenä päivänä sovitin. Tuli varmempi olo, jotenkin, että ainakin olen satsannu tähän juttuun. Eikä mulla sitäpaitsi ollu mitää päällepantavaa, ei vaan enää sujahda päälle ne keväällä ostetut vaatteet. Varmaan kutistuneet kaapissa kesän aikana köh.

Huudatin radioo koko matkan haastatteluun, tuo Boten Anna  on NIIN ihana,  bassotin niin että oikee silmämunat pullisteli tärykalvojen tahdissa. En kuullu, kun puhelimeen tuli viesti.

Jännitti edelleen pirusti.

Hotellin parkkipaikalla huomasin sen. "Onnea vielä haastatteluun! Vaikket tarviskaan kun se kumminkin menee hyvin."

Tirpan viesti vaikutti kuin salama. Jännitys katos sen siliän tien. Itku tuli melkein. Että se muisti!

Marssin respan ohi vessaan tyynen rauhallisesti. Hoitelin viimehetken tyhjennyksen ja menin odottelemaan. Hotellin ystävällinen henkilökunta tuli avuliaana kysymään voiko auttaa. Aula oli täynnä virallisennäköisiä miehiä krakat kaulassa. Sanoin olevani menossa työhaastatteluun. Samassa kaikki ravaattikaulat käänty kattomaan mua. Luulin olevani asiallisesti pukeutunu farkuissa ja uudessa nahkatakissa, violetti huivi kaulassa. Öhöm. Tyypitkin odotti haastatteluun pääsyä. Ei se mitään. Menin huoneeni ovelle odottamaan.

Aivan jumalaisen komea mies tuli esittäytymään, pyys mut sisään. Siellä oli ystävällisennäköinen nainen vastassa. Ne  hoiteli haastattelun yhdessä. Kyselivät ja antoivat mun kysellä.

Ne oli aivan loistavia! Ja siellä oli aivan loistava fiilis! Miust oli hauska seurata miten hyvin niillä yhteistyö suju. Ihan kuin ne olis treenannu vuosia. Omasta mielestäni miäkin tein parhaani. Haluisin kertoo enemmänkin yksityiskohtia, mut ketä kiinnostaa. Jos ne ei minuu valitse toiselle kierrokselle, ni en ainakaa itteeni voi syyttä. Muut on sit vaan olleet niin loistavia. Se osastovastaavan paikka ei ole enää välttämätön, pelkästään myyjänäkin voisin siellä olla ja siitä sitten edetä. Mut katotaan nyt. Tääkin oli jo saavutus, onpahan nyt kokemusta työhaastattelusta.

Tirppa haluis mun mukaan, minne miä sit menisinkii. Sitä harmitti kauheesti, ettei ollu hakemusta sinne laittanu. Lohdutin sitä sanomalla että on enemmän kuin epätodennäköistä että sinne pääsen. Sovittii, että seuraava paikka kun tulee hakuun, minne sitten ikinä, ni laitetaan molemmat hakemuksemme.

Nyt laitan tulet takkaan ja nautin siiderin. Hauskaa iltaa!