Ahistaa!

Mummo (ex-anoppi) soitteli. Iloisesti kertoili matkasuunnitelmista. Marraskuussa Espanjaan, Miiru ja Mutantti lähtee mukaan. Jaksoin iloita siihen asti, kunnes mummo kyseli vakuutusten perään. Purskahdin itkuun. Annoin tulla kaiken ahdistuksen ulos kyseistä matkaa kohtaa. Mummo oli ihmeissään, ei arvannu asian olevan niin kova pala mulle. Onhan se kivakin juttu, mutta ahdistaa silti. Ahdistaa sekin, kun huomaan Miirun jännittävän, suorastaan pelkäävän ikävää. Vannotti minuu soittamaan sille, ihan vain kuullakseen ääntäni.

Ahdistaa Ohjaajankin painostus. Miks se ei ymmärrä, vaikka olen suoraan sanonu ottavani yhteyttä kun haluan taas mukaan. Liika on liikaa.

Huominen se vasta ahdistaakin. Olen täysin toimintakyvytön jännitykseltäni. Miks en vain anna virran viedä? Miksi murehdin ulkoista olemustani?  Mitä laitan päälleni? Mitkä kengät? Korkkarit ahdistaa, mutta muitakaan ei ole. Hiuksetkin on kuin persiistä revityt. Läskit tursottaa.

Ahdistaa rahatilanne. Pitäis ostaa sitä ja tätä. Maksaa Miirun matka, järjestellä sen synttäreitä. Ostaa talvivaatteita, synttärilahja. Autokatos. Imuri. Kännykkä. Argh.

Ahdistaa sotku kotona. Pyykkiä pestävä, silitettävä, imuroitava, lattiat luututtava, tiskata.

Ahdistaa siskon tilanne.

Itkettää.

Eilisestä on kuitenkin hyvä mieli. Kaksituntinen sujahti liiankin nopeasti. Juteltavaa olisi vaikka kuinka. Onhan meillä aikaa!