Työhaastattelun odottelu ja siitä palautuminen verotti keskittymistä. Rankka viikko takana.

Keskiviikkona iloitsin siitä puhelusta. Kutsusta työhaastatteluun. Illalla hehkuilin omassa onnessani, enkä juurikaan kiinnittänyt mieheen huomiota. Välillä käväsin ulkona, missä se touhusi pihan kimpussa. Muutamaan kertaan kävin sitä kuitenkin huutelemassa iltapalalle. Aina se oli puhelimessa. Ärsytti, mutta annoin sen kuitenkin jutella, kenenikinäliekanssa, rauhassa.

Vihdoin mies tuli sisään. Vitsailin, että onko varma ettei luuri ole liimaantunu korvaan. Miestä ei naurattanu.

Velipoika, se hulttioyksilö, oli soittanu. Jo aikaisemmin tiedettiin, että sitä odottaa mittavat labratutkimukset, väsymystä ja rintaanpistoa ollu syksyn mittaan usein.

Alustava diagnoosi: LEUKEMIA.

Mies oli kiukkuissaan. Ei veljelle vaan omalle kohtalolleen. Vaikeuksia meillekin tulis, rahanmenoa. Yritin rauhoitella miestä. Nyt keskityttäis miettimään, miten paljon pystytään auttamaan. Tukena veljelle oltava ja unohdettava kaikki muu, vitutukset.

Miehen asenteen ymmärrän täysin. Vuosien mittaan kun tuota ihmistä on autettu, rahallisesti ja muutenkin.

Kaikesta avusta huolimatta, kiitollisuutta osoittamatta mihinkään suuntaan, välit katkes kevättalvella veljen töpättyä pahasti.  Nyt taas yhteyttä pidetään kun on hätä. Isohätä.

Sisko soitteli perjantaina. En sitten koskaa muistanu teille kertoa siitä iloisesta uutisesta perhepiirissä.

Eli sisko on raskaana. Odottaa  kolmatta lastaan syntyväksi huhtikuussa. Pientä iltatähtöstä koko perheelle. Tytöt kun ovat Miirumaarun ja Mutantin ikäisiä, noin suurinpiirtein.

Viime syksynä siskon elämä muuttui. Urheilevalla, hoikalla siskollani todettiin jalassaan kaksi veritulppaa. Hoito aloitettiin välittömästi, ensin sairaalassa ja jatkohoitoa kotona. Päivittäistä piikittämistä ja Marevania puoli vuotta. Työterveyslääkäri ei ollut innokas geeniperimätutkimukseen, eihän meidän suvussa ole tiettävästi kenelläkään aikaisemmin tulppia ollut. Minuakin muut sukulaiset hoputtivat lääkäriin, kysymään tilannetta, kannattaisiko minutkin tutkia. Lääkäri ymmärsi huolen ja vakuutti tutkimustarpeesta, jos siskolla todetaan geenitutkimuksessa alttius asiaan. Tai jotain. En ole asiaan paremmin perehtynyt, mutta jotenkin noin kuitenkin.Sisko olisi  kuitenkin tutkimusjärjestyksessä ensimmäinen, ennen sitä minun tutkimus on tarpeeton.

Asia jäi odottelemaan. Uusia tulppia ei siskolla ole syntynyt. Nyt raskaus toi asian uudelleen esille. Äitiysneuvolassa asian vakavuus nosti uinuvat tunteet pintaan. Laittoivat välittömästi tutkimuksiin, joissa selvisi siskolla jonkunvaikeansanan puutostila elimistössä.  Uusien hyytymien syntyminen on vain ajankysymys ilman asiaankuuluvaa hoitoa. Geeniperimätutkimus on välttämätön. Ihmettelivät kovasti työterveyslääkärin välinpitämätöntä asennetta. Päivittäinen pistäminen aloitetaan välittömästi uudestaan.

Sisko, joka muutenkin on herkkä hermoheikkouteen (hih) on nyt todella huolissaan. Jos tulppia tuli jalkaan, miksei sitten keuhkoihin, aivoihin tai sydämeenkin.

Ei ole helppoa ei. Raskaus on muuten sujunut hyvin. Vatsa kasvaa vauhdilla.

 

Kaikesta huolimatta, syksyisen sateista sunnuntaita kaikille!