Olen reilun kahden kuukauden ajan ollut niin musertunut sairastamisestani, etten ole juurikaan kiinnittänyt huomiota ulkoiseen habitukseeni. Sisäisestä nyt puhumattakaan. Siispä. Kaiken sairastamisen keskellä on tapahtunut jotakin kammottavaa. Olen nimittäin kasvamassa hyvää vauhtia ulos työvaatteistani. Housuista ei niin väliä, niitä olen jo vaihtanut löysempiin sitä mukaa kun  nappi ei ole ylettynyt kiinni. Paita tuottaa ongelmia. Meille on syksyllä tilattu paitoja useita kappaleita per nuppi. Ja kun olin jo valmiiksi iso, isoin, en voi edes tuosta vain siirtyä lainaamaan kenenkään toisen paitoja. Paidat on nimikoitukin vielä. Huomaan jo työkavereiden katselevan, mittailevan pullistuvaa olemustani.

Tänä aamuna päätin, itse asiassa jo eilen illalla. Ei voi enää jahkailla. Kiloja on tiputtava. Paljon. Nopeasti.

Asia on niin nolo. Olen yleensä pystynyt laskemaan leikkiä itsestäni, painostani. Lihomisista ja laihtumisista. Nyt hävettää. Toivon, ettei kukaan tule töissä huomauttamaan asiasta.

Yök.