Sain yllättävän puhelun aamulla. Työterveyslääkäri otti asiakseen soittaa ja kysyä kuulumisia. Vointiani, onko kuumetta, jaksanko mennä töihin, sainko ajan pikaisesti erikoislääkärille ja pärjäänkö ilman antibioottia sinne asti!!

Melkein itku tuli jälkikäteen. Niin monien vaiheiden jälkeen  lääkäri soittaa vaan kysyäkseen miten voin!!

Töihin menin vasta illaksi. Kuume nousi taas viimeisillä tunneilla ja työkaverit huomasivat sen. Tunnen outoa syyllisyyttä sairastamisesta, vaikka olen saanut paljon tukea eri ihmisiltä töissä. Aitoa huolenpitoa ja lämpöä.

Vaikka olenkin postannut sairastamisen eri vaiheista paljon kevään ja kesän mittaan, en silti ole aikaisemmin ajatellut asiaa kovin paljon. Nyt tuntuu että sairastaminen on koko ajan mielessä. Tuleva mahdollinen leikkaus pelottaa jo valmiiksi. Ja vaikka pelottaa niin samalla harmittaa pitkä jono ja odotus. Epävarmuus.

Mie vaan haluaisin jo olla terve. Lääkäri muistutteli taas ylimääräisten rasitusten minimoimisesta, eli iso EI lenkkeilylle. Niin pitkäksi aikaa kuin tauti on minussa.

Onneksi en itse etukäteen tiennyt, että lääkäri halusi varmistua laajalla verikokeellaan, ettei kyse ole leukemian aiheuttamasta vastustuskyvyn heikkenemisestä... olisin varmasti ollut kuin tulisilla hiilillä ja hautajaisia valmistelemassa koko viime viikonlopun ja tämän alkuviikon!

No ei nyt liioitella. Asia vaan nyt painaa taas mieltä kun oireetkin ovat vahvemmat.  Kurkku on kipeä kuin alussa melkein ja pää täynnä pieniä miehiä vasaroidensa kanssa.

Hyvää yötä. Aamu tulee taas ihan liian pian.