Mie en jostain syystä pysty enää kirjoittamaan. Istun monesti pitkään koneella, sormet valmiina näppäilemään sanoja. Lauseita vaan ei synny. Mielessä  olisi niin paljon kerrottavaa. Joku rajoittaa. Niin työ- kuin yksityiselämänkin puolella.

Olen miettinyt tämän blogin lopullista hautaamista. En kuitenkaan pysty siihen. Saan niin paljon lohtua kommenteista. Ja siitä tunteesta, että niin moni tuttu ja tuntematon lukee ja seuraa elämääni. Hyvässä mielessä siis.

Toisaalta, esim. töissä tapahtuu päivittäin asioita, joista saisi herkullisia kertomuksia. Hauskoja tarinoita. Musertavia ihmiskohtaloita. Asiakkaista ja työkavereista.

Olisikohan aika aloittaa kolmas blogi? Toinen blogini on ollut hiljaa pitkään. Se ei tunnu omalta ja siellä olen toisaalta kuvien muodossa paljastanut liikaa itsestäni. Se olkoon pahan olon kaatopaikka. Jos vain joskus saisin pahan oloni purettua sanoiksi.

Se siitä.

Kuluva viikko on ollut jostain syystä jaloille rankka. Aloitin uudessa pisteessä vasta perjantaina. Monet ovat kyselleet syitä siirtymiseeni. Mitäänhän mie en kertoa saa, mutta voin kertoo, että syitä on monia. Sain tänään tavaratalopäälliköltä itseltään niin kauniin kommentin itsestäni ja eräästä piirteestä minussa, että leijuin varmasti puoli metriä ilmassa siitä hyvästä koko päivän. Kyse on siis luonteenpiirteestä. Mie tiedän tasan tarkkaan roolini ja tehtäväni uudessa pisteessä ja taas voin kertoo, että tehtävää riittää.

Mutta nyt mie käyn korkkaamassa toisen sidukan. Nyt maistuu. Voin kertoo.