Nolottaa jotenkin kertoa edes, että lähdin eilen kesken päivää työterveyden kautta kotiin. Jo aamusta oli päänsärky kova, lämpöilyäkin. Eikä helpottanut ollenkaan, paheni vain.

Työterveydessä hoitaja teki asiaankuuluvia tutkimuksia. Korvia tutkiessaan hän veti hiuksiani taaksepäin ja huomasi ihottuman. Kerroin sen vaivanneen viime keväästä asti ja näytin myös kaulan ja toisen nilkkani. Hoitaja huokaisi kuuluvasti ja sanoi lääkärikäynnin olevan välttämättömän. Sain ajan täksi päiväksi, tosin olin kieltäytyä, koska tänään minun olisi kuulunut olla työmatkalla parin sadan kilometrin päässä. Hoitaja sanoi ihottuman olevan nyt työmatkaa tärkeämpi. Lisäksi tietysti kuume ja päänsärky. Laittoi sairaslomaa eilisen ja tämän päivän ja sanoi lääkärin arvioivan lisäsaikun.

Aamusta asti olen miettínyt itseäni. Mahtaako stressi aiheuttaa tämän kaiken. En omasta mielestäni ole erityisemmin stressaantunut, mutta jos ajattelen aikoja taaksepäin, on tahti ollut melkoinen. Viime kevättalvesta alkanut sairastamiskierre ja korkea työmoraali ovat osaltaan vaikeuttaneet elämääni. Syksyllä oli paljon sairastapauksia ja joulun alla varsinkin. Minä olin usein se, joka teki kahdella osastolla paikkauksia, omien vuorojen ohella. Osastolla on kaksi henkilöä, jotka eivät koskaan halua tehdä ylimääräistä, ja jos tekevätkin, niin kovalla valituksella. Lisäksi nämä kaksi henkilöä ovat olleet eniten sairaana, lähes säännöllisesti. Toinen näistä sanoi eilen, kun kuuli, että menen työterveyteen, että minä en ainakaan mielelläni jäisi neljän jälkeen töihin, jos käy niin, etten tulekaan takaisin. Sanoin tytölle, että minun kynnys mennä lääkäriin on sen verran korkea, että turhaan en ainakaan ole menossa. Voin kertoa.

Että semmoista. Kaikkeen tottuu, ikävään ihottumaankin. Kerran näytin terveyskeskuksessa hoitajalle nilkkaani, mutta hoitaja vain sanoi, että ohhoh! Kyllä se ajan mittaan hoituu, vaikka aikaa saattaakin kulua. Siitä asti olen odotellut sen hoituvan ja häviävän. Kyllähän se ikävää on, kun aina kirvelee ja kutiaa.