Jos nettiyhteys olisi eilen illalla pelittänyt, olisin kirjoittanut siitä, miten pettynyt olen, kun tajuan lapseni valehtelevan.

Huomasin Mutantin opettajan laittaneen sähköpostia, että Mutantti ei matikan opettajan mukaan ole lunastanut n. 15 euroa maksavaa laskintaan. Purskautin aamukahvin leualleni sitä lukiessa. Annoin nimittäin jo kuukausia sitten rahat pojalle laskinta varten. Ajattelin heti pojan pimittäneen rahat.

En ehtinyt puhua Mutantin kanssa koko päivänä asiasta. Olin vielä töissä kun poika lähti kavereidensa kanssa kaupungille, kun siellä oli jokin nuorisotapahtuma. Mutantti on ollut niin ihana ja yhteistyökykyinen viime aikoina, että lupasin venyttää kotiintuloaikaa yhdeksästä kymmeneen. Lupasin vieläpä hakea pojan kotiin, vaikka mieleni olisi tehnyt lomanalkajaisiksi vetäistä itse pienimuotoinen persis. Kavereilla kotiintuloaika oli yhdeltätoista.

Illalla kahdeksan kieppeissä yritin soittaa Mutantille. Olisin kysynyt miksei nettiyhteys toimi. Puhelimesta kuului taas sama kalsea ääni kuin viime syksynä, kun lapseni oli kateissa: Numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.

Ehdin kuvitella jo vaikka mitä. Onko se nyt sittenkin laittanut kännykän kiinni, etten soittele kymmeneltä. Että on ties missä kunnossa eikä siksi vastaa. En uskonutkaan että poika itse soittaisi.

Soitti se. Tasan kymmeneltä soitti kaverinsa kännykästä, että tulisinko hakemaan. Ja laskin löytyi koululaukusta. Opettaja oli unohtanut merkata lunastuksen ylös. Ja kännykästä oli vain loppunut akku.