Eilen selvisi, että mies jännittää sunnuntaista sukulaisjuhlaa ehkä vielä enemmän kuin mie. Mies on mököttänyt ja ollut mykkänä monta päivää, yli viikon oikeastaan.

Olin töissä kun Mutantin isä soitti. Jutteli ensin niitä näitä ja kertoi sitten ohimennen uutisia Mutantin taannoiselta reissulta pappansa mökille. Oli kuulemma baarikaappi tyhjennetty poikien toimesta. Lisäksi asiaan liittyi epäselvyyttä paikallaolijoista. Työpäivä venyi pitkäksi, enkä pystynyt ajattelemaan asiaa. Tietokoneet ja järjestelmät kikkailivat koko päivän ja jostain syystä ihmiset olivat taas päättäneet tulla isolla joukolla ostoksille. Paha mieli oli. Kaikesta.

Kun vihdoin pääsin kotiin, tuli itku. Itkin pari tuntia ennen kuin edes mies vaivautui kysymään mikä hätänä. En kertonut. Pelkäsin jotenkin sen suhtautumista tyyliin mitäs  minä sanoin jne. Sen sijaan heitin ilmaan asian ERO. Miehen käytös on ollut niin ärsyttävää kaikella vaikenemisella ja murahtelulla. Henkisellä tasolla. Itkin vaan.  Pelkäsin, että Mutantin rippijuhlista tulee julkinen mestauspäivä. Isän puolen sukulaiset tulevat kaikella voimalla syyttämään poikaa.

Vihdoin yön pimeinä tunteina sain kerrottua itkun keskeltä huoleni. Mies olikin taas oma ihana itsensä. Lupasi selvittää Mutantin kanssa asian ja oli jotenkin ymmärtävinään poikaa. Muistutti minua omasta nuoruudestani. Myö vaan tajuttiin aikoinaan siskon kanssa laittaa viinin sekaan vettä. Eikä viedä koko pulloa.. Lisäksi mies tunnusti ärtymyksensä sunnuntaita kohtaan. Ei minun sukulaisten näkeminen tietenkään jännitä vaan entisen mieheni. Vaikka kaikki onkin käyneet meillä ja välit on kunnossa. Ymmärrän niin hyvin. Se että porukkaa tulee kerralla paljon.

Sekavaa vuodatusta. Sekava yö. Kaikki itku ja puhuminen on tehnyt hyvää. Enää ei tunnu niin pahalta, kun tietää, että meidän perhe pitää yhtä. Nyt on rankka päivä tulossa. Onneksi äitini tulee auttelemaan siivouksissa. Ja ehkä saatan jopa hiukan avautua. Äiti aina niin ymmärtää.