Akia kuunnellessa mulle tulee kauhian haikee olo, kissanaista tässä kuuntelen.

Sain loppuviikosta sen Ruusun ajan luettua. Sitä lukiessani mietin monesti omaa lapsuuttani!Olin känkkäränkkä, rasavilli poikatyttö, sanoin ruman sanankin niinku se oli. Vanhemmat oli tosi ymmärtäväisiä, mutta tää jäppänäpä kokeili rajojaan aina vain lisää. Roope siinä kirjassa oli samanlainen.

Äiti kerto, että kerrankin tulin kerhosta taksilla, ikkunasta se kauhulla katto, kun hieno, aikuisten käsilaukku, jota ylpeänä eväslaukkuna pidin, heilui kiukkuisesti puolelta toiselle. Ovi kolahti kovasti kiinni.

- Moi Annalinda, miten meni kerhopäivä?

- Vittu meni päin vittuu, vitun jeesuskerho. (Laukku sinkoaa päin eteisen seinää)

-No miten nyt noin? Oliko hyvät eväät, laitoin sulle herkkumaksamakkaraa!

-Vittu mitä paskaa, älä ikinä laita sitä paskaa enää.

 

En tiedä miksi kiroilin niin kovasti, varsinkin kiukkuisena. Meillä ei kotona kiroiltu, vanhemmiltani en sitä esimerkkiä ainakaan saanu. Nyt täällä meillä kotona kiroillaan, ihan jopa lastenkin kuullen. Ehkä just siks mun lapset ei kiroile. Poika tosin saattaa joskus suuttuessaan sähähtää ruman sanan, mutta tyttö on siveä kuin sipuli. Onneksi.

Se kirja oli muutenkin kiva, sitä perhe-elämää kaipaan. Onhan meilläkin perhe-elämää, muttei oikeastaan esim yhteisiä ruoka-aikoja, jokainen syö silloin kun syö, ja jos yhtä-aikaa syödään, ni jokainen singahtaa lautastensa ja ruokiensa kanssa kuka minnekin. Jouluna kyllä syödään yhdessä ja joskus kesällä ulkona, erityisiä tilanteita kuitenkin.

Töissä meillä on käynny yks huru-ukko viikolla muutamia kertoja. Sellanen kammotus, jolla on iso harmaa pöheikkö pään tilalla, rumat hampaat ja epämiellyttävä käytös. Haluu palvelua ainoastaan myymäläpäälliköltä, tai sen puutteessa siltä lähisukulaiselta. Meitä muita se haukkuu pyryharakoiksi. Tosin nyt se pariviikkoa sitten tapitti minuu ja kysy miks mulla on niin kauniit silmät. Häkellyin siitä kohteliaisuudesta. Ehkä se oli just saanu tai sit se oli muuten vaan hyvällä tuulella. Harvoin se on, mut aina ostostensa jälkeen se haluu suudella myymiksen nilkkaa, ja myymis aina ojentaa sen suudeltavaksi.

Punnitus pääsi unohtumaan tiistaina, nyt vasta käväsin. Ilokseni näytti miinusta, tosi vaan parisataa grammaa, mutta kuitenkin. Jos nyt ihan rehellisesti tunnustan, ni ei tässä mitään laihdutusta ole käynnissä, en vaan jaksa, tosin hiukan rajoittelen syömisiäni, siks noi miinukset. Jospa tää tästä!

Sadetanssia täällä jo tanssin, liittykää mukaan !