Edellisen postauksen jälkeen tapahtu paljon. Sovin blogitreffit IRL! Jännitti niin, etten meinannu housuissa pysyä. Kiirellä keräsin kriikunat kuppiin ja kaahasin treffipaikalle. Kivaa oli, ihana ihminen. Nolotti kaataa kahvia kuppeihin kun kädet täris. Niin kuulemma täris toisellakin. Heti löyty yhteinen sävel. Juttua tuli puolin ja toisin. Ilmeni, että ollaa aikasemmin asuttu ihan naapureinakin. Toinen muisti, minä en. Just siellä luhtitalossa asuessa, missä volvo koki kamalia. Tunnelma oli lämmin, ilma ei. Istuttii ulkosalla ja hytistiin. Kaikin puolin upea kokemus, vähän kuin olis kaapista tullu.

Treffeiltä kurvasin Mutantin vanhempainvarttiin. Opella ei kauheesti ollu kehuttavaa. Tai kehuhan se, ja halus alleviivaten korostaa tykkäävänsä pojasta kovasti. MUTTA. Kun tuo sälli on aina siellä missä sattuu ja tapahtuu, aina mukana ikävyyksissä. Ei se kuulemma paha ole, kerkiävä vaan. Ja paha siinä mielessä, ettei ne mitään nukkeleikkejä ole mitä ne harrastaa välitunneilla. Keksittiinkin hyvä porkkana, omasta mielestämme. Sitä kokeillaan.

Vanhempainvartin jälkeen tulin hetkeksi kotiin suivaantuneena tiskaamaan. Miten hyvin kotityöt sujuukaan pienellä kiukulla. Kyllästytti hetken koko elämä, meinasin haistattaa koko katsillemenoajatuksellekin. En edes siivonnu kaarinaa. Kun poika hetken päästä soitti ja pyysi hakemaan koulusta oli kiukku jo sen verran laantunu (iso oli tiskikin) että päätin samalla, matkan varrella katsille kaahata. Hyvä että kaahasin, menin vähän niinkö hälläväliä asenteella, sillai että hitto kun pitää toisten autoja näytille tuoda. Siellä oli niin mukavaa palvelua, että viimesetkin kiukun rippeet katosi. Kaarinan vuoro tuli heti. Ja arvatkaa! Läpi meni! Ilman ainuttakaan huomautusta tai korjauskehotusta!!

Kaarinasta tulikin yks juttu mieleen. Vähän niinkö volvon kohtalon koki tuossa keväällä. Jätän autoni aina torille parkkiin töihin mentäessä. Kerran kurvasin ruutuun vauhdilla. Miten siinä nyt jalka lipes, tiedä sitten. Jotenkin vain kolahti etusiipeen, puuta päin ajoin! Lommohan siihen tuli, tietenkin. Pidin vauriota sen verran vähäisenä, volvoon nähden vähäisenä, että ihan kuin ohimennen siitä illalla ilmoitin. Tais tuo mies olla jo untenmailla silloin, kommentoinu ei mitään, tuhahti vain. Kuukautta myöhemmin se tuli silmät kierossa kyseleen, oonko huomannu kolhua autossa. Sanoin tietenkin huomanneeni, puuta päinhän miä ajoin. Mies tyrskäytti kahvit rinnuksille ja rupes tivaan, missä. Kerroin että torilla. Se kysy naama punaisena, kahvit leuassa, että missä torilla, eihän siellä ole puitakaan. Onhan, sanoin, yksi puu.

Eh, tuommonen miä oon, minkä sille mahtaa. Ja on siellä torilla useampikin puu, sillai viienkymmenen metrin päähän toisiinsa istutettu. Myöhemmin vaan huomasin.