Kyllä minuu eilen pelotti. Automatka kotiin pois dokkaripaikkakunnalta oli yhtä helevettiä! Lunta tuiskutti ja pyörteisesti kieputti niin ettei eteensä nähnyt. Mitäs läksin.

Tuparipariskunta otti minut taas niin avosylin vastaan, pitkästä aikaa. Mies ihan kirjaimellisestikin. Kyllä se on ihana ihminen. Niin aito! Nainen kerto yllättävän asian, mikä mahdollisesti tekis hunajaa dokkaria ajatellen. Yks tunnettu kotimainen muusikko (namupala) on tehny laulun paikkakunnan tilanteesta! Niin kaunis biisi, ettei silmät voinnu olla kostumatta. Niillä on jännä suhde, muusikolla ja sillä naisella. Ne on tunteneet toisensa parin vuoden ajan, ja tuntuvat läheisiltä. Molemmat on tahoillaan naimisissa ja puoliskot ilmeisesti hyväksyy ystävyyden täysin, ainakin naisen mies. Se nyt onkin niin mukava ihminen. Muusikko ei liity itse kuitenkaan millään tavalla dokkaripaikkakuntaan. Ystävän liikkutavan tarinan innoittamana vaan teki biisin.

Tänää illalla on pienimuotoisetläksiäiset (entisten)työkavereiden kanssa. Käydään syömässä ja rupatellaan. Ohjaaja pyys minuu juttelemaan Tirpan kanssa, josko siitä tulis mulle tuuraaja niihin toisiin hommiin. Mun puolesta vaikka kokonaan mun tilalle. En nyt hirveesti jaksa innostua tulevaisuuden työkuvioista sillä rintamalla, kun toinenkin rintama on vielä avoin. Semmosena mustana aukkona edessä. Vai pitäsköhän sanoo että takana hih. Leijuva tunne on mulla. Jotain tuttua on päättyny ja vierasta alkamassa.

Lumivalkeaa marraskuuta kaikille!