Mulla oli aivan käsittämätön euforia perjantaina, tuntui että voisin jopa omistaa tän kylän. Ihan selvinpäin vieläpä!

Lauantaina se euforia taas katosi, poistin postauksenkin vainoharhaisena. Hehkutan sitten sitä asiaa kun sen aika on.

Tänä aamuna huomasin ison kodinkone-ketjun valtavan työnhakuilmoituksen lehdessä. Kolme tuntia räpelsin hakemusta ja sen jälkeen taas euforia iski. Jos en nyt tätä kylää vois omistaa niin ainakin tän korttelin! Itsetunto huipussaan. Tosin myöhemmin tajusin kamalan asian, se hakemuskaavakkeen esittelyosuus jäi surkean latteaksi, olin jo niin väsynyt siitä täyttämisestä, ettei intoa riittänyt itsekehuun. En miä kuuna päivänä usko pääseväni edes haastatteluun, mutta hyvä olo tuli nähdystä vaivasta kuitenkin.

Töissä on nyt ollu tekemisen makua todella. Miä ehdottomasti olen parhaimmillani kiireen ja paineen keskellä, missä tilanteet vaihtuvat nopeasti. Päätin vetää loppuun asti täysillä jos irtisanomislappu käteen napsahtaa. Ei ole mitään syytä polttaa siltoja takana, vaikka tulevaisuus näyttääkin just nyt hyvältä. Molemmissa vaihtoehdoissa.

Mieli on ollu kovin korkealla koko viikon, Tirppakin lomaltansa käväsi perjantaina moikkaamassa. Sillä oli kanssa positiivinen suhtautuminen mahdolliseen irtisanomiseen. Ainoa siis joka nyt ruikuttaa, on se vanhin, ajatelkaa, mahdollinen eläkeputki edessä ja työelämä takana, ei pitäs olla mitää hätää... mutta.

Kiitos kaikille ystävänikirjaan kirjoittaneille, käykääpähän vielä ilmaisemassa itsestänne, pian kommentoin juttuja, ja maman pyynnöstä taidanpa itsekin vastata laatimiini kysymyksiin. Kiitos vielä ystävät teille!